1900-luvun uskonto ja filosofia

1900-luku on ollut vuosisadoista tähän asti sekä vaurain että sotaisin. Selviytyminen maailmanlaajuisista ongelmista on edellyttänyt uusien rauhanomaisten hallintokeinojen kehittämistä ja keskinäisen ymmärryksen kasvua.  Euroopassa elettiin yhtäältä fasististen ja reaalisosialististen valtiodiktatuurien ikeessä, toisaalta suurta katsomuksellisen etsinnän ja vapautumisen aikaa. Maailmansodat vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla, Euroopan kahtiajakautuminen länsi- ja itäleiriin sekä herääminen kolmannen maailman köyhyys- ja eriarvoisuusongelmiin koettelivat ”hyväosaisen pohjoisen” uskoa kirkkokuntien tavoittelemaan tulevaisuuteen. Poliittiset poikkeustilat, sukupolvien väliset ristiriidat ja epävarmuus tulevasta sekä erkaannuttivat ihmisiä vanhanaikaisiksi koetuista kirkoista että lähensivät heitä uudenlaiseen henkisyyteen ja hengellisyyteen. Uskosta on tullut yhä enemmän henkilökohtaisesti koettava ja koeteltava elämämuoto, joita kirkolliset sisällöt eivät enää määritä siten kuin aiemmassa mitassa. Yhteiskunnallinen vapautuminen, tieteellinen kehitys, yltäkylläisyys ja kirkkojen muutoshitaus alustivat vaihtoehtoisten uskonsuuntien esiinmarssia. Eurooppalaisen kristillisyyden aiempi suvaitsemattomuus suhteessa muihin maailmanuskontoihin väheni vuosisadan saatossa, joskin uskonnoilla on ollut edelleen keskeinen rooli valtioiden välisissä ja sisäisissä konflikteissa, mistä mm. Israelin hajaannus on jo 70 vuotta toiminut havainnollistavana esimerkkinä.  Uskonnollisesti virittyneitä sotia käytiin ja käydään edelleen mm. eri puolilla Afrikkaa, joka on jyrkästi jakautunut islamilaiseen pohjoiseen ja kristittyyn keski- ja eteläosaan.  

1900-luvun tapahtumat, kristinuskon kannatuksen valtava kasvu eri maanosissa, länsimaisen elämän nopea maallistuminen sekä aiemmilla vuosisadoilla alkanut uskonsuuntien eriytyminen edellyttivät ekumeenista organisaatiota kristillisten kirkkojen välisen tunnustuksen ja yhteistyön parantamiseksi. Vuonna 1948 ekumenian osoitukseksi ja turvaamiseksi perustettiinkin Kirkkojen Maailmanneuvosto (KMN). Vaikka katolinen kirkko on muista suurista kirkkokunnista poiketen osallistunut KMN:n toimintaan ainoastaan tarkkailijajäsenenä, ovat paavit etenkin vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla korostaneet yleiskristillistä arvopohjaa ja uskonnollisten yhteisöjen roolia yhteiskunnallisten epäkohtien vähentämiseksi. Paavina vuosina 1978-2005 toiminut Johannes Paavali II oli 1980-luvulla kenties vaikutusvaltaisin itäisen Euroopan diktatuurien romahdusta edistänyt yksittäinen henkilö. Nykyinen paavi Franciscus tunnetaan etenkin vaatimattomuuden ja suvaitsevaisuuden lähettiläänä sekä eriarvoisuuden vastustajana. Ylimalkaan kirkollinen sanoma alkoi 1900-luvun kuluessa entistä enemmän toteutua kristillisten järjestöjen hyväntekeväisyys-, lähetys- ja laupeudentyön kautta. Nyttemmin kristillisestä lähimmäistyöstä on monissa Euroopan maissa tullut keskeinen osa hyvinvointiyhteiskuntaa.

Filosofian aluetta nimitti 1900-luvun aikana yhä voimallisempi erikoistuminen sekä ”suurten kysymysten” ja siten filosofisten kokonaisselitysten väheneminen, mitkä vielä edellisellä vuosisadalla olivat sangen tyypillisiä aiheita. Teknologinen ja luonnontieteellinen kehitys edellytti perustakseen yhä kurinalaisempaa tieteenfilosofiaa kuten tieteen ja totuuden teoriaa. Totuuden probleemeihin uppoutui ansiokkaasti etenkin brittien Bertrand Russell ja G.E. Moore sekä saksalaisen Gottlob Fregen aloittama analyyttinen filosofia, joiden kautta mm. filosofinen logiikka, semantiikka eli merkitysoppi ja muu kielifilosofia saivat ensiaseman mm. ”Wienin piirissä” (Rudolf Carnap, Otto Neurath ym.) ja Ludwig Wittgensteinin ajattelussa. Analyyttisen filosofian perinnettä täydensivät osaltaan myös Suomen tunnetuimmat filosofit Eino Kaila, Georg Henrik von Wright ja Jaakko Hintikka. Wittgenstein, joka vielä varhaisfilosofisella Loogis-filosofisella tutkielmallaan (1921) pyrki kunnianhimoisesti vastaamaan kaikkiin jäljellä oleviin tärkeisiin kysymyksiin, kylvi etenkin myöhäistuotantonsa välityksellä siemenen pragmaattisen kielifilosofian ja loogisen käsitetutkimuksen tutkimusaloille. Ihmistieteellinen tutkimus elää näiden suuntausten vaikutuksesta ”kielellisen käänteen” jälkeistä aikaa, jolle tyypillistä on olettaa kielen olevan neutraalin merkki- ja viestimisjärjestelmän lisäksi alusta todellisuuden muuttamiselle, vallankäytölle ja yhteisöelämän sosiaaliselle rakentumiselle.

Analyyttisen filosofian lisäksi kehittyi mannermainen filosofia. Aiemmasta filosofisesta repertuaarista, etenkin valistuksen ja 1800-luvun filosofian vivahteista, kehiteltiin uusia suuntauksia. Tällaisia ovat esimerkiksi hermeneutiikka, fenomenologia, eksistentialismi, kriittinen yhteiskuntateoria, strukturalismi ja dekonstruktio. Hermeneutiikan tavoitteena on esittää teoriaa tulkinnasta, myös totuuden, tiedon, kielen ja käsitteiden ymmärtämisestä. Yksittäistapauksissa se pitäytyy usein relativistisesti meta-tasolla, pyrkien laajemman ymmärryksen saavuttamiseksi välttämään lukkoon lyötyjä selityksiä ja yksipuolisia ”totuuksia”. Hermeneutiikan keskeisiä nimiä ovat Hans-Georg Gadamer, Jürgen Habermas sekä ”viimeiseksi suureksi filosofiksikin” tituleerattu Martin Heidegger. Heideggerin varsinainen kiinnostuksen kohde oli kuitenkin oppi-isänsä Edmund Husserlin aloittama fenomenologia – oppi ilmiöistä ja asioiden ilmenemisestä inhimilliselle kokemukselle. Teoksessaan Oleminen ja aika (1927) Heidegger tarkasteli maailmassa olemisen peruskysymyksiä, toisin kuin Husserl, joka kohdentui puhtaasti ilmiöiden kokemisen, ei inhimillisen olemassaolon ongelmiin. Edellisellä oli panosta myös eksistentialismiin, olemassa olemisen muotojen ja kokemisen tapojen analyysiin. Eksistentialistinen filosofi ja kirjailija Jean-Paul Sartre korosti ihmisen pakonomaista vapautta valita itse elämänsä päämäärät ja eettiset suuntaviivat. Samankaltaisista lähtökohdista laati Simone de Beauvoir feministisen klassikkoteoksensa Toinen sukupuoli (1949), jossa naiseutta ja sukupuolia tarkastellaan sosiaalisesti luotuina ja ylläpidettävinä rakennelmina.

Vaikka filosofia on 1900-luvun saatossa yhtäältä yhä lujemmin eriytynyt omaksi yliopistolliseksi tutkimusalakseen, ovat useat filosofi-intellektuellit korostaneet ”viisauden rakastajien” ajatteluvastuun ulottuvan myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin. 1920-luvulla perustettiin Frankfurtissa tähän pyrkimykseen tähtäävä uusmarxilainen koulukunta, jonka lanseeraama ”kriittinen teoria” tavoitteli valistuksen hengessä ja monitieteellisin keinoin ihmisen vapauttamista taloudellisesti ja sosiaalisesti aiheutetuista pakoista, alistuneisuudesta ja henkisestä näköalattomuudesta. Tämän ”Frankfurtin koulun” ajattelijoiden kuten Max Horkheimerin, Theodor Adornon ja Herbert Marcusen myötä filosofinen analyysi – koskipa se taloutta, sosiaalisia suhteita, politiikkaa tai estetiikkaa – muuntui eettisellä antaumuksella syvällisesti aikansa epäkohtiin perehtyneeksi yhteiskuntakritiikiksi. Kriittisen teorian kärkinimiin lukeutui myös hermeneutiikan lisäksi kielifilosofian, sosiologian, pragmatismin ja politiikan tutkimuksen saroilla tunnettuutta saavuttanut Jürgen Habermas. Strukturalistisesta perinteestä ponnistanutta Michel Foucault’ia pidetään ranskalaisen kriittisen filosofian kirkkaimpana nykyklassikkona.